Yöllinen juoksuvalaistuminen.

Eilen illalla mulla oli valaistumisen hetki. Valaistumisella tarkoitan tällä kertaa sitä, miten yksittäinen tapahtumasarja muutti mun ajatuksia eri suuntaan kuin mitä olen tähänastisesti ajatellut. Käytännön kokemus puuttuu vielä pidemmältä aikaväliltä mutta melkoisen vahvan alkusysäyksen eilisilta toi mukanaan. 

Töistä päästyäni ja aamuvuoron jälkeen perinteeksi muodostuneen päiväunien ja auringonoton jälkeen mieli ja kroppa tarvitsi toimintaa. Rantapyörän ryhmäpyöräily alkaisi tunnin sisään ja mieli teki myös uimaan. Voisin vaikka fillaroida Kärsäjärvelle ja pulahtaa järven rauhalliseen veteen ja nauttia illan rauhasta raivoisan uinnin parissa?

Olin edellisenä päivänä käynyt uimassa jo vajaan kolmen kilsan lenkin ja sitä edellisenä päivänä polkenut yli sata kilometriä, joten näillä verukkeilla pyöräilyt ja uimiset jäivät vaikkakin nälkä jäi.

Olin myös uinnin päälle käynyt juoksemassa. Olen alkanut hiljalleen kuntouttamaan akillesta pienellä treenillä ja samalla huomannut kuinka auttamattoman huonossa kunnossa jalkani ovat. Pyöräily ei todellakaan kompensoi tippaakaan juoksutreenin poissaoloa. Vauhtia pystyn ylläpitämään, mutta jalat jäävät pienen 5km lenkin jälkeen pariksi päiväksi todella heikkoon happeen vaikka lenkki olisi juostu pk-kynnyksen alarajoilla. Paniikki hiipii hiljalleen mieleen miettiessäni reilun kahden viikon päässä häämöttävää Nastolan triathlonia! Luojan kiitos siellä ei ole kuin 10km juoksulenkki. Siitä pitäisi suoriutua vaikka jalat olisivat nollakunnossa. 

Sen verran vielä akillesjänteestä, että kävin sitä ortopedillä näyttämässä ja hän määräsi ultraäänikuvaukseen varmistamaan ettei mitään ole revennyt, fysioterapeutille joka antaa ohjelta "eksentrisiin" (muistaakseni) harjoituksiin jalalle ja lopuksi vielä yölasta jalkaan öisin, jotta akilles pysyisi venytysasennossa. Tämä kuulemma edistää akillesjänteen paranemista. Tarvitaan siis rasitusta nopeampaan paranemiseen. Finanssitilanteen ollessa täysin katastrofaalinen jätin jälkitoimenpiteet hyllylle, mutta uskalsin aloittaa varovaiset juoksuharjoitukset (K-Vuoren pururadalla, pehmeällä alustalla). 

Kävin loppujen lopuksi iltatoimena pesemään pyykkiä ja vähän siistimään paikkoja siskojen vk-loppuna tulevaa vierailua varten. Olen intohimoisesti viime aikoina lukenut "Born to Run" -kirjaa. Se oli oivaa lukemista pyykkejä odotellessani. Pari koneellista pestyäni lähdin kauppaan hakemaan jotain syömistä. Mukaan tarttui viinirypäleitä ja banaaneja. Asetuin Sapokan upeaan vesipuistoon jatkamaan lukemista auringon laskiessa puurajan ja taivaanrannassa hämyilevien pilvien taakse. Auringonsäteitä tunki pilvien lomitse läpi sinitaivaan, linnut sirkuttivat, edessä ja takanani tuon tuosta lenkkeilijät nauttivat siitä parhaasta mitä kesä voi tarjota. 

Aloin ahmimaan hedelmiä ja lukemaan 25. lukua kirjasta. Luku käsittelee sitä onko koko juoksukulttuuri mennyt harhaan ja luonnottomaan tapaan liikkua ja tämä ilmennyt siinä että 65-80% juoksijoista ilmoittaa saaneensa vuosittain jonkinnäköisen vamman juoksuun liittyen. Onko kaikki pronaatiotuet, geelityynyt ja iskunvaimennukset esteenä jalan luonnolliselle askellukselle. Luku esitti jopa tilastoja siitä mitä kalliimmat juoksukengät sitä todennäköisempää altistumisesi juoksuvammoille ja mitä kuluneemmat juoksukengät, sitä todennäköisemmin jalkasi pysyvät hyvässä kunnossa. Onko jalkapohja sittenkin luotu kovia tärähdyksiä varten? Jalkapohja löytää luonnollisen askelluksen kuulemma itsestään hyvinkin nopeasti jos menet paljasjaloin juoksemaan pihan asfaltille. Lukiessani jouduin kerran jos toisen epäuskoisena naurahtamaan kaikenlaisia tilastoja ja paljasjalkapioneerien kertomuksia. 

Aurinko lakkasi lämmittämästä ja lähdin mietteissäni polkemaan kotia kohti. Suunnitelmat muuttuivat kesken matkaa ja käännyin kohti uimahallia ja Arto Tolsa areenan nurmikkoa. Istutin Madonnan nurmikkomäkeen, potkaisin pyöräilykengät ja sukat jalastani ja lähdin paljasjaloin lentoon pitkin kosteaa nurmikenttää. Yksinäinen sadettaja tykitti vettä kentän nurmikolle ja ajoittain siitä sai viilennystä itsellenikin. Ajattelin pari kierrosta juosta ja hieman maistella paljasjalkajuoksemisen saloja. Juoksemisesta ei tullut loppua. Juoksin ja juoksin kenttää ympäri ja jalat tuntuivat paremmin ja paremmin löytävän oman askelluksen kuin itsestään. Viidentoista minuutin jälkeen heitin paidan pois päältä ja jatkoin juoksemista kuin pikkupoika vailla huolenhäivää akillesjänteistä, vammoista ja huomisen tuntemuksista. Puolen tunnin jälkeen pysähdyin ja asetuin kuuntelemaan täydellisen kesäillan ääniä kostealle nurmikolle.

Fiiliksiä oli lenkin jälkeen vaikea kuvailla. Valaistuminen oli jotenkin hyvä sana kuvaamaan kokemusta. Jännitystä, tyynen-seesteisen-rauhallista, innostusta. Sen verran voin luvata itselleni että otan viikottaiseen treenaukseen yhden paljasjalkanurmikkolenkin ja katson mitä vaikutuksia sillä on omaan juoksukuntoon. Jos puoliksikaan fiilikset on samoja kuin tänään ainakin jonkinnäköistä tasapainoa nämä treenit tuovat. 

Kaikki viime kuukausien jalkavaivat, turhautumiset ja ahdistumiset taisivat kertaheitolla purkautua tämän tapahtumasarjan myötä. Mulla on ollut hurja kaipuu juoksemiseen ja nyt kun sain tuntea pitkästä pitkästä aikaa puhdasta juoksemisen iloa, vieläpä kokonaan uudella tavalla jonkinnäköiset padot avautuivat illan ja yön aikana kun mietin tapahtunutta. Todella toivon, että tämä olisi sysäys uuteen aikaan itselleni ja pystyisin nauttimaan samankaltaisesta lapsenomaisesta juoksemisen riemusta tulevaisuudessa enenemässä määrin. 

"Healthy feet can hear the very heart of Mother Earth"